Mä en ole tainnut koskaan ennen koko elämäni aikana olla näin onnellinen. Nyt se on sanottu, mä olen hullunlailla onnellinen ja miksi en olisi? Mun elämä on kaikin puolin juuri sitä mitä olen ainaa elämältäni toivonut. Mulla on maailman ihanin kihlattu, kaunis asunto, rakkaita ystäviä ympärillä, mulla on työpaikka (josta saan luojan kiitos jäädä äippälomalle tän kuun lopulla) ja mikä tärkeintä mun sisälläni kasvaa pieni ihme. Se pieni ihme on jo antanut ja tulee jatkossa antamaan mun elämälleni aivan uuden suunnan. Mä olen löytänyt jo paljon uusia asioita ja jatkossa koko mun maailma tulee muuttumaan aivan täysin.
Miksi on niin vaikeaa ja jollain tavalla jopa kiellettyä olla onnellinen, tai ainakaan kertoa siitä ulos päin? Suomalaiset ovat niin kovin melankolinen kansa että omassa itsesäälissä rypeminen on paljon parempi kuin oman onnen hehkutus. Yleensä työpaikkojenkin kahvipöytä keskustelut rajoittuvat akselille "Kenellä sattuu eniten ja minne?" tai "Kenen viikonloppu suunnitelmat menivät pahiten pilalle". Negatiivinen ilmapiiri syö helposti myös sen oman positiivisen energian pois.
Ei elämä loppuen lopuksi ole niin kamalaa. Tietenkin jos keskittyy niihin huonoihin puoliin kaikki näyttää synkemmältä. Saisinhan mäkin revittyä elämästäni irti vaikka mitä ikävää jos oikein yrittäisin mutta miksi ihmeessä mä tekisin niin? Yhtä hyvin voin keskittyä nauttimaan niistä asioista jotka tekee mut onnellisiksi. Koska elämä on kuitenkin loppupeleissä mielettömän ihanaa.
