On niin helppoo olla onnellinen

Mä en ole tainnut koskaan ennen koko elämäni aikana olla näin onnellinen. Nyt se on sanottu, mä olen hullunlailla onnellinen ja miksi en olisi? Mun elämä on kaikin puolin juuri sitä mitä olen ainaa elämältäni toivonut. Mulla on maailman ihanin kihlattu, kaunis asunto, rakkaita ystäviä ympärillä, mulla on työpaikka (josta saan luojan kiitos jäädä äippälomalle tän kuun lopulla) ja mikä tärkeintä mun sisälläni kasvaa pieni ihme. Se pieni ihme on jo antanut ja tulee jatkossa antamaan mun elämälleni aivan uuden suunnan. Mä olen löytänyt jo paljon uusia asioita ja jatkossa koko mun maailma tulee muuttumaan aivan täysin.

Miksi on niin vaikeaa ja jollain tavalla jopa kiellettyä olla onnellinen, tai ainakaan kertoa siitä ulos päin? Suomalaiset ovat niin kovin melankolinen kansa että omassa itsesäälissä rypeminen on paljon parempi kuin oman onnen hehkutus. Yleensä työpaikkojenkin kahvipöytä keskustelut rajoittuvat akselille "Kenellä sattuu eniten ja minne?" tai "Kenen viikonloppu suunnitelmat menivät pahiten pilalle". Negatiivinen ilmapiiri syö helposti myös sen oman positiivisen energian pois.

Ei elämä loppuen lopuksi ole niin kamalaa. Tietenkin jos keskittyy niihin huonoihin puoliin kaikki näyttää synkemmältä. Saisinhan mäkin revittyä elämästäni irti vaikka mitä ikävää jos oikein yrittäisin mutta miksi ihmeessä mä tekisin niin? Yhtä hyvin voin keskittyä nauttimaan niistä asioista jotka tekee mut onnellisiksi. Koska elämä on kuitenkin loppupeleissä mielettömän ihanaa.

alku

Istun yövuorossa tietokoneella ja kauhistelen. Menin tekemään sen mistä olen haaveillut pitkään, minä menin perustamaan blogin. Onhan niitä ollut aiemminkin, tuhat ja yksi blogia. Tämä on kuitenkin jotakin erilaista, tämä ei kerro vain minusta vaan se kertoo meistä. Minusta, miehestäni ja meidän lapsestamme, omasta pienen pienestä perheestämme.

 Aloitetaan kuitenkin minusta koska itsehän minä täällä ruudun takana kirjoittelen. Olen 18-vuotias nuori nainen Raisiosta. Asun rakkaan avomieheni josta toivottavasti tulee aviomies ja kissamme/kissani (mieheni ei taida tuota otusta oikein omakseen tuntea.) kaksiossa. Poikamme laskettu aika on 23.10.2014. Minä olen itse lähihoitaja ehdin onneksi valmistua muutamia kuukausia raskausuutisen jälkeen. Olen tällä hetkellä töissä vanhusten palvelutalossa, vaikkei se mitenkään täydellisesti omaa suuntautumistani palvelekaan. Täällä olisi tarkoitus työskennellä niin kauan kuin kroppa antaa, mahdollisesti aivan äitiysloman alkuun asti vaikka vakaasti epäilenkin. Työni on nimittäin fyysisesti melko raskasta, ainakin tämän kaiken aikaa kasvavan eturepun kanssa. 

 Tulen jatkossa kirjoittamaan varmaan melko paljon meidän aivan tavallisesta arjestamme. Minun vauvanvaate hamsteroinnistani, rattaiden hankkimisen vaikeudesta (minkä ihmeen takia niitä pitää olla tuhat erilaista mallia ja mistä kukaan tietää mitä tahtoo?) raskauden vaikutuksesta kaikkeen (mm. järkyttävästä ruokahalusta ja itkuherkkyydestä) ja mitä nyt ikinä satunkaan keksimään. Ideoita saa toki myös heitellä niin paljon kuin ikinä tahtoo. Sillä oletuksella että  tätä koskaan kukaan tulee lukemaan.